Taide, aikakäsitys ja muuta pientä

Olin viikon Italiassa Veneton alueella matkaseurana rakas taidehistorioitsijani sekä kaksi teiniä. Alkuviikko vierähti pojan kanssa Vicenzassa, Veronassa ja Sirmionessa, toinen puoli viikosta laajemmalla porukalla Venetsiassa, jossa pääkohteena oli Venetsian taidebiennaali. Jokaisen teinin unelmalomalta, eikö?

Joulu voi tulla kahdesti.

Minä pidän autoista. Olen aina pitänyt. Muistan ulkoa kaikki isäni autojen rekisterinumerot, opiskelin saksaa Auto, Motor und Sportista ja saan työssäni maistella silloin tällöin autoja joita en tule koskaan omistamaan. Mutta nyt osui kohdalle jotain ainutlaatuista: joulu keskellä kesää. Rolls-Royce Silver Cloud.

Auts, onkohan minulla miesluola?

Paljon kuulee puhuttavan man cave –nimisestä paikasta. En ole aiemmin tullut ajatelleeksi, että mullakin taitaa olla sellainen.

Apua, nykytaidetta ja paljon!

Venetsian biennale on hyvässä ja pahassa taiteelle kuin olympialaiset urheilulle. Miten käy, kun lähinnä satasen finaalia tähän saakka seurannut katsoo myös muut lajit, putkeen? Ei huonosti, kun paikkana on Venetsia.

Urani huipulla 40 vuotta sitten. Mitä sitten?

Olen harrastanut yhtä ja samaa lajia lähes koko ikäni saavuttamatta siinä oikeastaan yhtään mitään. Vai sittenkin aika paljon? Niin paljon puhutaan lasten harrastamisen tavoitteellisuudesta ja vakavuudesta. Pitääkö edetä tasolta seuraavalle, tähtäimenä ammattilaisuus ja mestaruudet? Vai harrastaako siksi, että se yleisesti rikastuttaa elämää mm. kaverien, yhteisen tekemisen ja kodista pois pääsyn vuoksi? Minä aloitin kuorolaulun Cantores Minores–poikakuorossa…

Niin lähellä ettei näe?

Ei kai siinä mitään uutta ole, että lähellä oleviin asioihin pitää ottaa hieman etäisyyttä ennen kuin niiden merkityksellisyyden huomaa. Tällä kertaa mulle riitti matka mökille ja takaisin.