Urani huipulla 40 vuotta sitten. Mitä sitten?

Olen harrastanut yhtä ja samaa lajia lähes koko ikäni saavuttamatta siinä oikeastaan yhtään mitään. Vai sittenkin aika paljon?

Niin paljon puhutaan lasten harrastamisen tavoitteellisuudesta ja vakavuudesta. Pitääkö edetä tasolta seuraavalle, tähtäimenä ammattilaisuus ja mestaruudet? Vai harrastaako siksi, että se yleisesti rikastuttaa elämää mm. kaverien, yhteisen tekemisen ja kodista pois pääsyn vuoksi?

Minä aloitin kuorolaulun Cantores Minores–poikakuorossa 8-vuotiaana. Asuin tuolloin Vantaan Martinlaaksossa, josta kuljimme luokkakaverini Tommin kanssa 453:lla keskustaan ja siitä vitosella Meritullintorille pari kolme kertaa viikossa harjoituksiin. Opeteltiin nuotteja, teoriaa ja äänenmuodostusta itäsaksalaisten poikakuorotaustaisten laulunopettajien johdolla, tehtiin kaikkea hölmöä mitä pojat muutenkin tekevät. Matkustettiin kerran vuodessa muutamaksi viikoksi Keski-Eurooppaan bussilla, ilman vanhempia ja kännyköitä ja leireiltiin kahdesti vuodessa. Laulettiin suuria kuoroteoksia aivan vierailla kielillä, konsertoitiin kirkoissa, konserttisaleissa, suurlähetystöissä, joulua sairaalassa viettäville, paaville, liittokanslerille ja Ronald Reaganille (joka ei tosin sitä tiennyt). Kunnes tuli hetki jättää kuoro ja yhteisö armeijan jälkeen.

Tuo aika tartutti kiinnostuksen musiikkiin laajemminkin. Soitin rumpuja, kävin poikkihuilutunneilla ja Fazerin sähköurkukoulussa, mutta mikään ei napannut niin kuin laulu.

Ja nappasiko sekään tarpeeksi? Opiskelin sitä Helsingin konservatoriossa ja harjoitusoppilaana Sibelius-Akatemiassa, mutta en ilmeisesti riittävästi, kun en kyennyt kääntämään suhdettani työksi, vaan ajauduin mainoksien pariin.

En tiedä, olisiko minusta edes ollut ammattilaulajaksi, vaikka kaikki olisi mennyt nappiin. Laulan kyllä melkein mitä tahansa (lvi-kuvan tyyppiset partituurit jätän taitavimmille) suoraan nuoteista ja minua edelleen pyydetään milloin mihinkin porukkaan vahvistukseksi, mutta sivusta seuranneena laulajan ammatti on vaan niin kovaa työtä ja jatkuvaa itsensä esiin nostamista, että luonteeltaan vaatimatonta hirvittää.

Mulle kuoro- ja yhtyelaulu merkitsee jatkuvuutta. Siitä on tullut jonkinvärinen lanka omaan elämään, kaikkiin sen vaiheisiin. Muoto, säännöllisyys ja vaativuustaso on vaihdellut oman tilanteen mukaan. Välillä on ehtinyt enemmän, välillä vähemmän. On ollut kamarikuoroja, suurkuoroja, mieskuoroja, oopperakuoro, Yleisradion ammattikuoro, kvartetteja ja yhtyeitä. Kavereita joista on tullut ammattilaulajia ja kapellimestareita, naurua huonoille tenorivitseille ja härskeille b-sanoituksille, pitkästymistä ja selän puutumista, loputtomia levytysviikonloppuja, konsertoimista kolmelle kuulijalle joista yksi on suntio ja viime aikoina jopa liikuttumista omasta laulusta (tämä on paha).

Ennenkaikkea laulu on antanut mulle kavereita, joiden kanssa juttu jatkuu aina siitä mihin viimeksi päättyi. Aivan sama minä vuosikymmenenä tai mihin suuntaan sosioekonominen status on välissä päivittynyt. Ja sen, että oli tilaisuus millainen tahansa, siellä lauletaan aina.

Lopeta ennen kuin muut kehottavat, sanotaan. Lupaan niin.

Mutta en vielä.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s