Venetsian biennaali on hyvässä ja pahassa taiteelle kuin olympialaiset urheilulle. Miten käy, kun lähinnä satasen finaalia tähän saakka seurannut katsoo myös muut lajit putkeen? Ei huonosti, kun paikkana on Venetsia.
Vietin muutaman päivän lokakuisessa Venetsiassa biennaalin myöntämällä tekosyyllä. Vaikka molemmat vanhempani voidaankin luokitella taiteilijoiksi, itse en kuvataiteen puolella ole saanut aikaan mitään alaluokilla rautalangasta taivutellun keihäänheittäjäfiguurin jälkeen. Rakkaani on perehtynyt aiheeseen ammattinsa puolesta ja siinä sivussa olen minäkin saanut maistaa kuvataiteiden hc-luokkaa, nykytaidetta.
Miten ymmärtää nykytaidetta? En tiedä, minä keskityn kokemiseen. Jos tuntuu jossain, on hyvä. Jos viisari ei värähdä, next.
Teen työkseni mainontaa. Siellä tehtäväni on muotoilla mainostajien viestejä vastaanottajan huomion herättävillä, pääsääntöisesti miellyttämään pyrkivillä tavoilla. Siksi onkin mielenkiintoista nähdä, miten taide välittää sanomaansa, ovathan ilmaisukeinot rajoittamattomat eikä miellyttämisen tarvetta ole.
Kaupunki toista maata
Jo tulo Venetsiaan nostaa jalat irti maasta, sillä lentokentältä hypätään vesibussiin. Cannareggion trendikkäältä alueelta säkällä löytämämme airbnb oli kaukana näyttelyistä, mutta myös turistivirroista. Ei autoja (siihen tottuu nopeasti). Vain kävelykatuja. Veneitä. Ulkokoreudesta vapaita ravintoloita. Talojen kosteusongelmistä en tiedä, mutta jos talot ovat keskiajalta lionneet vedessä ja kellarissa liplattavat laineet, tuntuvat keskustelut tuulettuvista alapohjista ja koneellisen ilmanvaihdon tärkeydestä aavistuksen hassuilta.
Kun pääsee sen tosiasian yli, että nyt ei olla kulisseissa vaan oikeassa kaupungissa, huomaa että liikkuminen vaatii hermoja. Canal Grande lävistää kiemurrellen koko saaren ja ensimmäisellä kerralla se tarjoaakin hienon katselukokemuksen. Vaporetto, Venetsian HKL, pysähtyy sadan metrin välein varmistaen sen, että mihin tahansa menetkin, kävellen olisit yhtä nopeasti perillä. Teoriassa. Sillä kävellen vastassa ovat niin toisiinsa liimautuneet pariskunnat kuin kilpikonnavaihteella liikkuvat turistiryhmätkin. Niin hyvä opas kuin Here onkin, ei se aina pysy ajan tasalla kaupungin labyrinttimaisessa sokkelossa vaan kertoo välillä kiusallisen myöhään että ohi menit. Onneksi ravintoloita ja kahviloita on joka käänteessä, joskin on hyvä muistaa hintojen pompsahdus ja palvelutason notkahdus mitä lähemmäs San Marcoa tullaan.
Näyttely josta ei voi mitenkään nähdä kaikkea
Biennaali järjestetään joka toinen vuosi marraskuussa päättyvän näyttelyn ollessa jo 57.:s. Se kerää vuosittain puoli miljoonaa kävijää ja osaltaan täydentää mukavasti Venetsian muutenkin vilkasta turistisähinää. Näyttely on suuri, uuvuttavan suuri. Sen tarjonnan läpikäymiseen menisi viikkoja. Kaikkea ei siis voi ahmia, eikä kannata. Biennaalin pääpaikkoina ovat historiallinen, puistomainen Giardini sekä Arsenale, keskiajalla rakennettu upea telakka-alue. Giardinissa sijaitsee 29 eri maiden rakentamaa ja omistamaa näyttelypaviljonkia. Alvar Aallon piirtämässä Suomen paviljongissa hihitytti Erkka Nissisen ja Nathaniel Mellorsin The Aalto natives –videoteos.
Aperol auttaa vastaanottamaan
Ettei helpoksi menisi, näyttely on levittäytynyt myös lukuisiin gallerioihin ympäri kaupunkia. Tällä(kin) kertaa valitsimme kolmannen päivän kohteeksi Palazzo Fortunyn. Muotisuunnittelijana, lavastajana, arkkitehtina ja taiteenkerääjänä tunnettu Mariano Fortuny jätti jälkeensä paitsi palatsinsa sekä uskomattomat kokoelmansa, myös avoimuuden ja uteliaisuuden itselle vieraisiin asioihin. Palatsin neljä kerrosta tarjoavat sopivasti annostellun määrän tilaan tehtyä nykytaidetta, installaatioita, videoita ja ääntä, jotka sekoittuvat kankaisiin, antiikkihuonekaluihin, valaisimiin ja ikiaikaisiin esineisiin.
Siinä missä toissavuotinen biennaali oli väkevän poliittinen, tällä kertaa esillä olivat taiteilijuus ja taiteen vapaus, käsityö ja hengellisyys, jos shamanismi sitä on. Useat osastot olivatkin taiteilijoiden sotkuisia työhuoneita ja -pajoja, joissa vieras sai tuulahduksen taiteilijaelämästä tai pääsi tahtomattaan osalliseksi performanssia.
Muutama havainto taiteesta ja Venetsiasta
- Kaikki nykytaide ei ole tehty tänä eikä edes viime vuonna. Määrittelyn jätän viisaammille, mutta biennaalen kuraattorit kokoavat näyttelyyn vuosittaista teemaa tukevia töitä ympäri maailmaa pitkältä ajalta, joskin tässä yhteydessä puhutaan vain vuosikymmenistä.
- Siinä missä päänäyttelyt ovat kuraattorin näkemys johtavasta taiteesta, maiden paviljonkeihin jokainen maa lähettää parastaan kuin Euroviisuihin. Tämä onkin mielenkiintoista; miten eri kulttuureissa koetaan taide? Onko sillä yhteiskunnallista vaikuttavuutta? Onko se vain maan matkailustrategian jatke, keino saada julkisuutta? Onko jonkin suljetun maan tai kulttuurin taide automaattisesti sielukkaampaa kuin vauraan länsimaan?
- Täällähän ovat kaikki. Koululaiset, opiskelijat, eläkeläiset, turistit, perheet, taiteentekijät, vaikuttajat ja –kerääjät. Ainakin näin lokakuussa, näyttelyn avaamisen aikaan painopiste on varmaan viimemainituissa.
- Jos teosesittelyn luettuasi ymmärrät teoksesta yhä vähemmän, siirry suosiolla käytävällä eteenpäin.
- Se tunne, kun menet mustien verhojen lomasta haparoiden säkkipimeään huoneeseen, jossa pyörii luuppina omituinen puolituntinen video ja koet, että kaikki muut ovat olleet siellä alusta saakka, että häiritset heitä ja että sinä et ymmärrä mitään ja muut kaiken. Ja kun tajuat, että muutkin ajattelevat samoin.
- ”No ton nyt minäkin osaisin tehdä.” Ajattele, mutta älä sano ääneen.
- Gondoli on paikka jossa otetaan sadan euron selfieitä. Traghetto (vie yli missä siltaa ei ole) tarjoaa saman tunnelman kolikoilla.
- Il Paradiso Perduto: ravintola Cannareggiossa, joka ei ota muovirahaa mutta antaa paljon. Varaa pöytä tai tunge tiskille; osta tarjottimellinen meren eläviä ja pullo viiniä ja mene kadulle tai kanaaliin parkkeerattujen veneiden kannelle syömään. Niin muutkin tekevät.
- Jos menet kesällä, asu Lidon saarella. Kulttuuria se on rantakulttuurikin.
I believe in intuition and inspiration. Imagination is more important than knowledge. -Albert Einstein
Venetsian Biennaali on auki 26.11.2017 saakka eli vielä ehtii. Ja sesongin hiipuessa myös mahtuu.
Iskä kokeilee. 