Taide, aikakäsitys ja muuta pientä

Olin viikon Italiassa Veneton alueella matkaseurana rakas taidehistorioitsijani sekä kaksi teiniä. Alkuviikko vierähti pojan kanssa Vicenzassa, Veronassa ja Sirmionessa, toinen puoli viikosta laajemmalla porukalla Venetsiassa, jossa pääkohteena oli nykytaiteen mekka, Venetsian taidebiennaali. Kuulostaa jokaisen teinin unelmalomalta, eikö?

Vicenza liittyy omaan esihistoriaani. Olin vuonna 1995 Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin ja matkaa varten kootun väkevän mieskuoron kanssa Kullervo-kiertueella reitillä Vicenza – Budapest – Wien. Vieläkin väpähtelee leuka, kun muistelen konsertin ylimääräistä, Sibeliuksen Finlandiaa, jossa nyt jo edesmennyt kapellimestari Eri Klas hymnin alkaessa lopetti vispaamisen, sulki silmänsä ja laittoi oikean kätensä rinnalleen. Huh. (Oli muuten vaikea kyllä laulaakin.) Sinne oli siis päästävä uudestaan.

Ennen vai jälkeen Kristuksen?

Tuosta kiertueesta on jo kohta 25 vuotta, mutta Vicenzassa tajusin, miten mitätön aika neljännesvuosisata on. Teatro Olimpico on maailman vanhin pystyssä oleva katettu teatteri. Renessanssin ajan suurimpiin lukeutuneen arkkitehti Andrea Palladion luomus otettiin käyttöön 1585 Sofokleen Oedipus Rex –esityksellä ja sen lavasteet seisovat yhä paikoillaan. Tallessa ovat myös alkuperäiset öljylamput (aavistuksen paloarat), joilla loihdittiin lavasteisiin aidon oloinen sisävalaistus.

Tästä sujuvasti siirryttiin Veronaan, jossa ihmeteltiin poitsun kanssa kaupungin amfiteatteria, joka jökötti siinä jo 100-luvulla. Mitä kaikkea tuokin on kahdentuhannen vuoden aikana nähnyt ja kokenut, sitä pohdiskeltiin. Antiikin Rooman aikana siellä taistelivat gladiaattorit, keskiajalla poltettiin noitia ja seuraavaksi jännätään hyvän facebook-kaverini Placido Domingon 50-vuotistaiteilijajuhlaa (hän aloitti uransa Veronassa 1969 oopperoissa Turandot ja Don Carlos). Roomalainen siirtokunta asutti aluetta jo 80-luvulla eKr (tai eaa kuten kai pitäisi sanoa), minkä jälkeen Veronassakin on sattunut ja tapahtunut.

Vicenzassa tuli piipahdettua myös Palladion suunnittelemassa Palazzo Chiericatissa, joka on toiminut kaupingin taidemuseona vuodesta 1855. Unescon maailmanperintökohde sisältää toinen toistaan upeampia renessanssiajan maalauksia, mitkä toimivat hyvänä ponnahduslautana siihen, mikä meitä odotti Venetsiassa.

”May you live in interesting times”

Venetsian biennaali on valtava kokoelma erilaisia ja eri keinoin toteutettuja näkemyksiä nykymenosta. Kaikkea ei mitenkään voi nähdä saati ymmärtää. Taiteella on aina ollut vahva yhteiskunnallinen rooli, niin nytkin. Ei poliittisena, vaan hätähuutona tasa-arvon, luonnon, ihmisoikeuksien ja monimuotoisuuden ymmärtämiseksi. Kaikki uutisotsikot olivat läsnä muodossa jos toisessa.

48 päällekkäin näytettyä sotaelokuvaa ja Libyan edustalle 2015 satoja siirtolaisia mukanaan upottanut kalastusvene poikivat mielenkiintoisen keskustelun siitä, mikä on taidetta ja mitä sopii näyttää ja kuvata.

Chilen osasto esitti huikean näkemyksen eurooppalaisesta hegemoniasta; ooppera, sotasankarit ja monet tutut aiheet saivat uudet kasvot toisin silmin ja toisen kulttuuriperimän kautta nähtynä. Teinien kanssa pohdittiin sitäkin, onko rasismi oikea vastaus rasismiin? Onko ok nauraa valkoista rotua arvosteleville töille?

Oivalluksen ilokin on mukava jakaa: liian korkeiden koulutuolien viesti aukeaa tässä kontekstissa heti.

Biennaali on kokemisen arvoinen elämys ja uskon että teinikään ei ole toista mieltä, vaikka ehkä sanansa toisin valitsisikin. Ihan ok, saattaisi se mennä. Liian vakavasti näyttelyä ei pidä ottaa, mutta kaukana Disneylandista ollaan. Yhteistä on vain se, että kumpaankin on tarjolla valmiiksi laadittuja reittejä riippuen käytettävissä olevasta ajasta. Pienin yksikkö on puoli päivää.

Ehkä arvokkainta itselle olivat kuitenkin juuri nuo keskustelut. Jos jokin kolahti, niin miksi? Liikuttiko spontaanisti joku, heräsikö jokin tunne?

Tällä reissulla yhdistyivät miellyttävästi mennyt aika, tyyli ja nykyisyys. Aivan kuten mielestäni parhaassa euroviisussa ikinä, Alice ja Franco Battiaton I Treni di Tozeur –iskelmässä (suom. ”Juna Turkuun) vuodelta 1984, jossa peruspoppiin tulee heti kerroksellisuutta kolmen La Scala –oopperan laulajattaren jysäyttäessä kertosäkeen – yhden kerran.

Huomattavasti tyylikkäämmin kuin Mikkelissä, jossa samaan aikaan joku tuhersi kikkelin kalliomaalaukseen.

 

 

Italia tuli kylään

Tällä(kin) reissulla tuli syötyä hyvin.

Siitä inspiroituneena kutsuin lapset Ruisrockissa työskennellyttä poikaa lukuunottamatta syömään. Jälkiruokaa odotellessa katseltiin menneitä aikoja simuloiden matkakuvia telkusta, tosin nyt iPhonella AirPlayn ja AppleTV:n avulla. Menu oli yksinkertainen: alkuun pestopastaa ja foccaccia-leipää, päälle vihanneksia ja filettä grillistä.

Foccaccia

IMG_8804

Tarvitset:

  • 3 dl vehnäjauhoja
  • 3 dl durumjauhoja
  • 1 pussi kuivahiivaa
  • 2 tl sokeria
  • 1 dl kylmää vettä
  • 1 dl kiehuvaa vettä
  • 1 dl oliiviöljyä
  • 2 tl suolaa
  • pari rosmariinin oksaa
  • kivettömiä oliiveja tai kirsikkatomaatteja maun mukaan

Näin se syntyy:

Sekoita kuivat aineet kulhossa. Kaada sekaan öljy ja kylmä vesi ja sekoita. Lopuksi lorauta desi kuumaa vettä ja sekoita kauhalla tai vaivaa käsin taikinaksi. Ei haittaa, jos on hieman löysää. Kaada taikina öljyttyyn matalaan muokaan ja anna kohota tunnin liinan alla.

Lämmitä uuni 200-asteiseksi. Painele sormella kuoppia kohonneeseen taikinaan ja pirskottele öljyä pintaan. Pista kuoppiin oliiveja tai kirsikkatomaatteja tai molempia. Raapaise rosmariininoksasta lehdet leivän päälle. Paista puolisen tuntia tai kunnes pinta on kauniisti ruskea.

 

Minttupesto

Peston voi tehdä mistä vaan, miksei mintustakin? Oma versio on melko simppeli.

Tarvitset:

  • 2-3 dl mintunlehtiä
  • 1 valkosipulin kynsi
  • 2 rkl pinjan- tai auringonkukansiemeniä
  • 1 dl parmesaania tai pecorinoa raastettuna
  • 0,5 dl oliiviöljyä

 

Hienonna valkosipulinkynsi ja siemenet veitsellä, morttelissa tai tehosekoitimessa. Lisää öljy, juustoraaste ja mintunlehdet ja sekoita. Lisää öljyä sen mukaan, miten löysää pestosta haluat.

Sekoita ohjeen mukaan keitettyyn pastaan – pastan ei tarvitse lillua pestossa, riittää että se maustaa pastan.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s