Koin hetki sitten valaistumisen. Tein pitkästä, pitkästä aikaa kvartettikeikan. Toki suppilovahveroitakin on kiva yksikseen poimia, mutta välillä on kiva tavata ihmisiä ja tehdä jotain, mistä jää jälki – jopa tunnejälki.

Tavallisesta tulee ainutlaatuista

Paljon puhutaan uudesta normaalista, mikä tarkoittaa lähinnä rajoituksia. Minä koen sen niin, että perusasioista tulee luksusta, tavoiteltavaa ja erilaista. Asiat, jotka tähän saakka ovat olleet jokapäiväisiä, muuttuvat harvinaiseksi herkuksi. 

Olen laulanut kuoroissa 8-vuotiaasta saakka säännöllisesti. Keväästä alkaen en ole laulanut edes itsekseni. Siksi kvartettikeikan outous vaatii hieman avausta. 

Cantores Minores -kuoron toiminnanjohtaja kysyy, käykö alumnipohjainen keikka keskellä iltapäivää, arkena. Kaikki joilta kysyttiin, vastaavat että toki käy. Kaikki ovat Cantores Minores -kuoron kasvatteja, ja viimeksi laulaneet tuossa kuorossa 1900-luvulla.

Sovitaan, että harjoitellaan hivenen edellisenä iltana. Toki kaikille käy. Mennään esiintymispaikan likelle ja lauletaan ohjelmisto kerran läpi naapuritalon parkkihallissa.

Mennään esiintymispaikkaan, odotellaan hetki ja kun päivänsankari ilmestyy, lauletaan kaikki mitä osataan. Tai mitä on yhdessä harjoiteltu. 

Itse liikutun amatöörinä aina omasta laulamisestani, mutta ilo on nähdä, että myös päivänsankari sekä tilaisuuden järjestäjät liikuttuvat. Tilanne on outo ja tavanomaisuudesta poikkeava kaikille. Niin oli esiintymispaikkakin, kuten kuvasta alla näkyy.

Hirvijahti. Ja iIllallinen ravintolassa. Ohhoh.

Hirvijahti on tiimityötä. Ulkona ollaan, mutta saalista käsitellessä ollaan perstuntumalla. Ei itsestäänselvää, että jahdit pystytään viemään läpi näissä olosuhteissa. Luulen, että jokainen paikalle tulija tiedostaa tämän, minkä johdosta jutut tulilla ovat entistä huonompia ja niitä on enemmän. Perinteiset poskisuudelmat olemme jättäneet väliin.

Olen onnekas. Olemme muutaman vanhan työkaverin kanssa tavanneet käydä ventiloimassa kuulumisia ja maailmanmenoa kerran vuodessa hyvän ruoan äärellä. Monestakin syystä paikaksi on valikoitunut Kosmos. Perinteinen, turvallinen ja ymmärtävä ravintola. Loosissa on käyty läpi itse kunkin onnistumisia ja vastoinkäymisiä sekä hemmoteltu itseämme Kosmoksen ruokalistan klassikoilla, kuten lampaan munuaisilla, kateenkorvalla ja wieninleikkeellä. 

Niinpä rohkeasti tapasimme taas. Loosin sijaan valitsimme avoimen pöydän ja rajoitukset huolehtivat siitä, että klo 22 alkoi kotimatka. 

Vaikka olemmekin viestitelleet pitkin vuotta, mikään ei korvaa yhteisessä pöydässä istumista. Peuralle sopivan viinin valintaa, Yhdysvaltojen vaalien läpikäymistä, autojen käyttövoimaspekulointia ja työkuvioiden kuulumisia.

Siinä missä kvartettikeikat ovat olleet arkeani, ravintolaillat ovat aina olleet juhlaa. Mutta niidenkin käytyä todella harvinaisiksi, niiden elämyksellinen arvo on noussut suureksi. Samalla tulee miettineeksi, ovatko turvaetäisyydet ja sosiaalisten kontaktien rajoittaminen tehneet meistä tunteikkaampia? Kun läheisyys, saati koskettaminen on harvinaista herkkua ja rajoittuu lähipiiriin, olemme valmiimpia paljastamaan itsestämme helpommin pintaa syvemmältä ventovieraille? Sitähän somessa toki teemme, mutta että golfkentälläkin jo kolmannella väylällä puhutaan muustakin kuin lyönnin läpiviemisestä. 

Vaikka korona ja rajoitukset ovat tehneet paljon hallaa, koen että kriisi on tehnyt meille hyvääkin. Tässä ajassa on vaikea posottaa menemää kuuntelematta, sopeutumatta ja muita huomioimatta. 

Pysy terveenä ja iloitse siitä.